Ei syksyä ilman kuntatalouden kiemuroita ja suhinaa kulisseissa. Keravalla vuoden 2025 talousarvion valmistelu on ollut käynnissä jo hyvän aikaa ja poliittiset ryhmät ovat käyneet neuvonpitoa talouden tulevista linjoista.
Budjettisopu syntyi pari viikkoa sitten ja siinä ovat mukana Keskustaa lukuunottamatta kaikki poliittiset ryhmät. Viikko sitten valtuusto hyväksyi veroprosentit vuodelle 2025.
Tänä syksynä olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka talouskeskusteluissa hyvin herkästi ajaudutaan tilanteeseen, jossa todetaan tyyliin:
“Olisi varmasti hyvä/tärkeä/tarpeellinen, mutta ei me voida, kun ei ole rahaa.”
Onko tilanne näin hankala, vai onko kyseessä osin itse kehitelty ajatuskudelma, jonka taakse piiloudumme? Tämän blogin kirjoituksessa on tarkoituksellista kärjistystä, veroyliherkät siis voivat varautua mielensä pahoittamiseen. Otetaan muutama esimerkki aiheesta.
Maauimalasta tehtiin pari vuotta sitten tarvekartoitus, jossa asukkaat saivat esittää toiveitaan tulevan peruskorjauksen suhteen. Lopputuloksena kesäparatiisi, jonka hintalapuksi silloin arvioitiin reilu 8 miljoonaa euroa. Näistä haaveista on sittemmin osin jouduttu luopumaan ja nyt peruskorjausta suunnitellaan supistetulla sisällöllä. Luvassa ei ole saunoja eikä vesiliukumäkiäkään. Koska “meillä ei ole rahaa”.
Niin kauan kuin olen ollut mukana paikallispolitiikassa, on kaupungin keskustassa olevan suojellun kauppalantalon remonttia lykätty. On toki oikein, että rajalliset resurssit kohdistetaan ensisijaisesti esimerkiksi koulujen ja päiväkotien remontointiin ja vasta sitten vähemmän välttämättömiin kunnostuksiin. Mutta tämä malli ajaa meidät helposti myös siihen, että niitä vähemmän kriittisiä investointeja lykätään hamaan tulevaisuuteen aina uudestaan ja uudestaan. Koska “meillä ei ole rahaa”.
Olen jo useamman vuoden ajan pyrkinyt nostamaan esille sitä, että mielestäni kaupungin talous nojaa liiaksi epärealististen maankäytön ja -myynnin tuotto-odotuksiin. Kyseiset tulot pitäisi kohdistaa tulevien investointien rahoittamiseen (ainakin maankäyttökorvausten osalta) ja rahoittaa käyttötalous muilla keinoin. Toki realismia näiden tulojen ennustamisessa on jouduttu viime aikoina harjoittamaan jo pelkästään rakennusalan ennennäkemättömän ahdingonkin takia. Ennusteiden suunta on siis oikea ja käyttötalouden rahoitusta on jouduttu hakemaan muilla keinoin. Jos kuitenkin esitän, että käyttötaloutta ei pitäisi rahoittaa maankäyttökorvauksilla, niin vastaus on “näin toki pitäisi tehdä, mutta ei me voida kun ei meillä ole rahaa”.
Näiden investointeihin ja kaupungin yleiseen talouden suunnitteluun liittyvien esimerkkien lisäksi voi luonnollisesti mukaan ottaa minkä tahansa uuden palvelun tai olemassa olevan palvelun rahoituksen. Keskustelu näistä on helppo ampua alas, koska “meillä ei ole rahaa”.
Tämä rahattomuuden kurjimus on poliittinen valinta. Ripottelemme tuhkaa päällemme ja toistamme rahattomuuden mantraa, kun meillä samaan aikaan on kädessä avaimet tilanteen korjaamiseksi. 0,1% muutos tuloveroprosentissa tarkoittaa Keravalla noin miljoonaa euroa.
Seuraa kirjoituksen kärjistys-osio: Tehkäämme mielikuvaharjoitus, jossa Keravan tuloveroprosentti olisi samalla tasolla kuin vetovoimaiseksikin kehutussa Järvenpäässä. Tämä tarkottaisi noin 7 miljoonan euron vuosittaista lisärahoitusta kaupungin kassaan. Mitä tämä tarkoittaisi edellä kuvattujen esimerkkien osalta? Maauimalaan voitaisiin tehdä saunat, vesiliukumäet ja leikkipaikat, kauppalantalo voitaisiin peruskorjata ja kaupungin käyttötalouden riippuvuus maankäytön tuloista voitaisiin poistaa. Ja kaikki tämä ilman, että lisättäisiin kaupungin velkataakkaa ja jo tulevan vaalikauden aikana.
Sitten seuraa kirjoituksen realismi-osio: Vaikka lähikunnissa on päädytty verojen osalta erilaiseen ratkaisuun kuin meillä Keravalla, ei se tarkoita sitä että malli pitäisi kopioida suoraan. Järvenpäässä taloutta on hoidettu hyvin erilailla ja osin he joutuvat keräämään veroja selvitäkseen huomattavasti suuremmasta velkataakastaan. Ei myöskään ole mielekästä käyttää toisesta päästä Kauniaisia esimerkkinä. Verojen kautta kerättävät tulot eivät synny tyhjästä, vaan kaupunkilaiset senkin laskun lopulta maksaa. Asiaa tulee lähestyä Keravan tarpeet edellä. En siis esitä, että Keravan tulisi nostaa veroprosenttinsa Järvenpään tasolle, vaikka kiinteistöverojen osalta näin toki jo tehtiinkin. Ei myöskään ole tarpeellista rahoittaa investointeja ilman velkarahaa, mutta on ongelmallista mikäli tarpeellisia investointeja joudutaan leikkaamaan sen takia, että käyttötalous ei pysty kattamaan investointien myötä syntyviä poistoja.
Onkin syytä pohtia mitkä ovat hyvän asuinpaikan rakennuspalikat. Mikä houkuttelee kaupunkiin muuttamaan niitä paljon puhuttuja “hyviä veronmaksajia”? Tähän löytyy erilaisia vastauksia riippuen miltä laidalta poliittista sateenkaarta asiaa kysyy. Hyväksyn sen, että demokraattisessa järjestelmässä löytyy tahoja, jotka pitävät mahdollisimman alhaista veroprosenttia tavoittelemisen arvoisena. Se, että nämä tahot samaan aikaan maalaavat kuvaa rahattomuuden kurjuudesta ei sitten enää ihan mahdukaan omaan mielenmaisemaani.
Itse en usko, että mahdollisimman alhainen tuloveroprosentti on vetovoimatekijä. Hyvät palvelut ja turvallinen asuinympäristö sen sijaan ovat. Itse olen näistä myös valmis maksamaan.
Taloudenpito tulee olla tarkkaa ja yhteisten rahojen käyttöä valvoa huolella. Kun menoja lisätään uusien palveluiden tuottamiseen, tulee tarkastella kriittisesti olemassa olevien tarpeellisuutta. Itse asuisin kuitenkin mieluummin kaupungissa, jossa voitaisiin sanoa, että “meillä on rahaa sopivasti” laadukkaiden palveluiden tuottamiseksi ja viihtyisän kaupunkiympäristön rakentamisekseksi. Nyt olemme tilanteessa, missä tulot eivät vain yksinkertaisesti vastaa menoja. Joudumme siis tekemään ikäviä veronkorotuksia, mutta alimitoittamalla korotukset jäämme edelleen kärvistelemään rimaa hipoen taloutemme kanssa.
Kuva Emil Kalibradov, Unsplash